Big girls cry when their hearts are breaking

Blogi on pitänyt pientä hiljaiseloa, muttei ole ollut fiilistä kirjoittaakkaan.. Laran lopettamisesta ei ole vielä kovin kauaa aikaa, eikä sitä osaa käsittää eikä ymmärtää.. Juuri äskön se oli vielä täällä ja tuli joka päivä portille vastaan kun tulin kotiin.. <3 Nyt se kuitenkin on poissa ikuisesti ja ikävä painaa.. Muistelen hetkeä, jolloin Lara tuli mulle, se oli tähänastisen elämäni paras päivä, ihka oma ihana koira! Lara otti minut heti emännäkseen ja siitä alkoi meidän yhteinen vaikea taival, josta aion muistella vain hyviä kohtia. Muistoja on paljon, harmillista on, että niitä ei tule enään lisää.. <3

Lisäksi mieltä kalvaa kun piti muuttaa pois kotoa iskän luota ja se satuttaa niin paljon, että sydän repeää rinnasta irti. Olin niin onnellinen kun ehkä kuukausi sitten mietin omaa tilannettani ja tajusin, että minulla on ihana perhe ja tykkään asua isäni kanssa ja Reijo pääsee joulukuussa armeijastakin. Tämä piti olla viimeinen vuosi iskän kanssa saman katon alla ja minun piti ottaa siitä kaikki ilo irti.. Niin ne tilanteet muuttuu ja nyt asun kavereilla ja Reijon vanhemmille olisi tarkoitus muuttaa jossain vaiheessa.

Laran ensimmäinen päivä meillä

Päivä päivältä tuska helpottaa, muttei katoa koskaan.. 

Tallilla ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä. Maastossa käyty välillä ja siihen se melkein jääkin. Kenttä ollut jo yli kuukauden käyttökelvoton. Tosin nyt se on ihan vähän kuivunut, niin serkkuni Nelli tuli tänään sinne kävelemään vähän papalla ja ihan vähän ravia. Ehkä minäkin voisin Oskun juoksuttaa siinä joku päivä tulevalla viikolla, jos nyt ei ala satamaan! Toivotaan parasta. Oskunkin jalat on taas kunnossa karkureissun jäljiltä, onneksi! (: Jos nyt vähän ilmat paranisi ja pääsisi taas kunnolla heppailemaan ja saisi kuvaajan niin blogi heräisi taas eloon!